Viisauksia ihmisen Elosta

Viime päivinä mediassa on kauhisteltu poliitikkojen tappouhkauksia sisältäviä nettisivustoja. Uhkailu on aina raukkamaista, paheksuttavaa ja laitonta. Sellaisella ei saavuteta mitään hyvää. Silti suomalaisen median ja erityisesti vasemmistolaisten retostelu asialla tuntuu jälleen kerran kohtuuttomalta.

Totuus kuitenkin on, että poliitikkoja on uhkailtu maailman sivu niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Uhkauksen realisoituminen onkin sitten eri asia. Suomessa oikeistolainen uhkailu on aina noussut herkemmin otsikoihin kuin vasemmistolainen, mikä kenties johtuu toimittajakunnan vasemmistoon kallella olevasta ajattelumaailmasta.

Yksi esimerkki on viime vuodelta. Vasemmistonuorten hallituksessa istunut ja kunnallisvaaliehdokkaana vuonna 2004 ollut Heikki Multanen uhkaili rasismin vastaiseen mielenosoitukseen osallistuvia henkilöitä väkivallalla, kun nämä sanoivat haluavansa tulla kuvaamaan tapahtumaa. Multasen mukaan heille tulisi ehdottaa ”argumenttien painottamista pesäpallomailalla”.

Kommenttia paheksuneelle Multanen totesi, että ”allekirjoittanut on ihan vakavasti sitä mieltä että pesäpallomailan toinen pää on ainoa oikea argumentointimuoto kaltaisiasi vittupäitä kohtaan”.

Näin selkeää uhkailua ei uutisoitu missään tiedotusvälineessä. Multanen taisi kuitenkin olla Vasemmistonuorissa hitusen merkittävämpi tekijä kuin Perussuomalaisille oli uutisissa nyt tiuhaan mainittu urjalalainen kahdeksan äänen varavaltuutettu.

Multasta haastateltiin Smash Asemin aikaan poliisin kaltoin kohtelemana mielenosoittajana. ”Muun muassa helsinkiläinen vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäki otettiin kiinni samasta paikasta hänen videoituaan poliiseja matkapuhelimellaan. Julkisella paikalla kuvaaminen on luvallista”. Sitä lupaa Multanen ei suo muille kuin hengenheimolaisilleen.

Eihän tällainen uhkailu tietenkään ole uutta Multasen kaltaisille vasemmistoanarkisteille. 1990-luvulla anarkistit levittivät julisteita joissa luki, että ”ampukaa Esko Aho”. Vasemmistonuorten Libero-lehden mukaan ”kyseisestä jutusta ei sitten tullut mitään oikeusjuttua, koska oli ilmiselvää, että siinä ei ollut kyse kehottamisesta vakavaan rikokseen”.

Kun nykypoliitikkoja uhkaillaan kuolemalla, Vasemmistoliiton äänenkannattaja Kansan uutiset toteaa pääkirjoituksessaan, että ”kuka ottaa vastuun, jos joku sairas ihminen ryhtyy seuraavaksi sanoista tekoihin ja ryhtyy vihasivustojen yllyttämänä todella äärimmäisiin tekoihin?”

Olisivatko anarkistit ottaneet aikanaan vastuun, jos joku olisi ryhtynyt julisteiden innoittamana tuumasta toimeen? Libero-lehden mukaan sellaiseen ei olisi ollut syytä.

Vasemmistolaisilla onkin aivan omat säännöt: ”kun voimakkaalla ja syvällä tunteella asioihin reagoivat nuoret rikkovat jonkun turkisliikkeen ikkunan, niin sitä ei voi oikein kutsua miksikään tavoiterationaaliseksi poliittiseksi toiminnaksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on enemmänkin ilmaisullinen ja symbolinen teko, jota ei välttämättä arvioida seurauksien kannalta”.

Miksi sitten nykyinen poliitikkojen uhkailu ei tällä logiikalla ole ”ilmaisullinen ja symbolinen teko, jota ei välttämättä arvioida seurauksien kannalta?” Onko eläinoikeusaktivismi jotenkin merkittävämpi asia, jonka nimissä saa toteuttaa karkeampia tekoja? Vasemmistolaisten ajattelumaailma jää minulle auttamatta vieraaksi, kun en pysty ymmärtämään heidän logiikkaansa.

Pääkirjoituksessa myös todetaan, että ”maahanmuuttokriittisyydestä se alkoi ja nyt on jo edetty tappolistoihin”.

Kansan uutisia mukaillen voi siis todeta, että vasemmistolaisuudesta se alkoi ja siitä edettiin Esko Ahon uhkailuun kuolemalla ja mielenosoittajien uhkailuun pesäpallomailalla.

Uuden Suomen kolumnisti Akuliina Saarikoski kirjoittaa uusrasismin ongelmasta. Saarikoski käy lähinnä metakeskustelua eli keskustelua keskustelusta. Kuulemma ”valtakunnalliset lehdet julkaisevat puolirasistisia juttuja ’avoimen maahanmuuttokeskustelun’ nimissä”. Perinteiseen tapaan Saarikoski ei esitä mitään valtakunnallisissa lehdissä julkaistuja puolirasistisia juttuja, vaan kasaa pinon olkiukkoja.

Saarikoski kysyy, että ”milloin ihmiset lakkasivat olemasta yksilöitä ja heistä tuli vihattavia ryhmiä?” Sivuutan ajatuksen vihasta, koska se on vain Saarikosken oma ennakkoluulo ihmisistä, jotka eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä. Ihmiset, joilla tässä Saarikoski tarkoittaa todennäköisesti maahanmuuttajia, lakkaavat keskustelussa olemasta yksilöitä silloin, kun poliittiset päätökset koskevat heitä ryhmänä.

Jokaista kohdellaan yksilönä tavallisessa kanssakäymisessä, mutta poliittiset päätökset koskevat useimmiten ryhmiä. Silloin tämän ihmisjoukon käsitteleminen ryhmänä on täysin luonnollista. Kun muslimeille annetaan erillinen uimavuoro uskonnollisista syistä on luontevaa kritisoida tätä ryhmäpäätöstä eikä keskittyä yksilöihin. Kun Suomeen saapuu Bulgariasta sadoittain turvapaikanhakijoita on luonnollista suhtautua heihin poliittisesti ryhmänä, sillä yksikään heistä ei ole EU-kansalaisena oikeutettu turvapaikkaan.

Oikeustieteen opiskelijana Saarikosken luulisi myös ymmärtävän, että mistä erittäin kuvaava termi ”ankkurilapsi” oikein tulee. Jokainen lapsi on sinänsä yhtä arvokas, mutta juuri siksi lapsen vanhempien teko tuntuu niin käsittämättömältä - lähetetään avuton lapsi yksin vieraaseen maahan tietäen, että sillä tavalla saa ”kiristettyä” vastaanottomaata.

Saarikosken käyttämä ”uusrasismi” on liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa kannattaville oiva käsite, jolla voidaan niputtaa yhteen hyvin erilaisista syistä nykyistä politiikkaa kritisoivat äänenpainot. Akateemiset ja perustellen kirjoittavat kriitikot kuten Jussi Halla-aho tai Timo Vihavainen kuuluvat sen mukaan samaan nippuun kuin peräkammarin käsi ilmaa hipoen kulkevat uusnatsipojat. Se riittää, että ei näe nykykehitystä toivottavana. Haluaisin kyllä kuulla Saarikoskelta, että kuka on leikitellyt rotuerottelun ajatuksella? Nimiä peliin, jos tuollaisia syytöksiä antaa.

Tässä teille maahanmuuttokeskustelun ABC: Esitetään utopistinen väite. Joku huomauttaa, että väite on utopistinen. Väitteen esittäjä järkyttyy ”rasismista” ja vetoaa monikulttuurisuuteen, suvaitsevaisuuteen, Karjalan evakkoihin, ja niin edespäin, vaihtoehtoja riittää. Retoriikka sisältää seuraavat perusväitteet. Eri kansalaisuudet, uskonnot ja kulttuurit on rikastuttavaa laittaa yhteen on se sitten kuinka keinotekoista tahansa. Alkuperäisen kantaväestön tavoista ja haluista piittaamatta.

Saarikoski itse on erittäin liberaalin maahanmuuttopolitiikan kannattaja, joka paistaa läpi myös kolumnista. Voisi sanoa, että hänen mielestään mitään maahanmuuttopolitiikkaa ei tulisi edes olla. Saarikoski on todennut, että ”rajat auki ja rahat niille joille ne kuuluu” ja ”väärä kansalaisuus tai sen puuttuminen ei enää tee kenestäkään laitonta. Rajojen aika on ohi”. Hän on äärimmäinen maailmankansalainen, jolle kansallisvaltio Suomi tai sen edut eivät merkitse yhtään mitään. Jokaisen tulisi saada nauttia Suomen varallisuudesta kansallisuudesta tai maahantulon syistä riippumatta. Rajatonta maailmaa vaativa Saarikoski on anarkisti, joka on valmis lainvastaiseen toimintaan esivaltaa vastaan. ”Onko murtautuminen ja omaisuuden rikkominen siis ok, jos siihen on hyvä syy?” Kyllä,” Saarikoski kirjoittaa (City 9.7.2009).

Näihin Saarikosken omiin poliittisiin kantoihin liittyy kolumnin ajatus siitä, että ”kysymys ei siis ole vain netin vihapuheesta, vaan myös vallan rakenteellisista mekanismeista. Maahanmuuttoviraston päätöksistä, Euroopan unionin ympärille rakennettavista muureista ja globaalista taloudesta”. Saarikosken mielestä kontrollia tai rajoja ei yksinkertaisesti saisi olla. Ne ovat itsessään uusrasismin elementtejä. Saarikoskelle rasismia on jo se, että poliisi poistaa maassa laittomasti oleskelevat.

Todellista rasismia ei tule hyväksyä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että rasismia tulisi nähdä siellä missä sitä ei ole, kuten asiallisesti ja perustellusti kirjoitetuissa ajatuksissa maahanmuuttopolitiikasta. Todellinen rasismi kun on helppo havaita. Rasismista ei saa tehdä leimakirvestä, jolla pilkotaan kriittiset oksat pois kansalaiskeskustelusta.

Muutoin teemme samat virheet kuin poliittisen korrektiuden suohon uponneet muut länsimaat, joissa hallitsemattoman maahanmuuton ikävät ilmiöt kuten laittomat maahanmuuttajat ovat suuri ongelma. Kenties juuri sitä Saarikoski haluaa? Hänen mielestäänhän ongelma on se, että suomalaiset vasemmistolaiset eivät piilottele laittomia maahanmuuttajia tai auta heitä rajojen yli.

Saarikosken mukaan ”paradoksaalisesti sananvapautta korostavat uusrasistit petaavat itselleen yhteiskuntaa, missä vain harvoilla on vapaus liikkua ja puhua”. Näin kirjoittaa nainen, joka vaatii rajojen poistamista ja näin ollen esimerkiksi täysin hallitsematonta maahanmuuttoa vanhoillisista muslimimaista. Sen seuraukset Suomen demografiselle tilanteelle ja valtion kehitykselle olisivat ilmeiset. Paradoksaalisesti vapaata liikkuvuutta korostavat vasemmistolaisnaiset petaavat itselleen yhteiskuntaa, missä vain miehillä on vapaus liikkua ja puhua.

Iso-Britannian Työväenpuolue avasi maan rajat valtavalle maahanmuutolle ”hieroakseen oikeiston kasvoille monimuotoisuutta.” Asian paljasti Andrew Neather, joka on ollut muun muassa Tony Blairin ja Jack Straw’n avustaja.

Neatherin mukaan hallituksen ministerit eivät halunneet puhua asiasta julkisuudessa, koska se karkottaisi ”työväenluokan ydinporukan äänet.”

Neather kirjoitti tärkeän puheen silloiselle maahanmuuttoministerille Barbara Rochelle, jossa valittua politiikkaa perusteltiin taloudellisilla syillä - Iso-Britannia tarvitsee lisää työvoimaa.

Halaistua sanaa ei sanottu siitä, mikä oli puheen ensimmäisissä versioissa. Iso-Britanniasta haluttiin tehdä ”oikeasti monikulttuurinen maa.”

Tämä politiikka oli Neatherin mukaan voimassa loppuvuodesta 2000 aina helmikuuhun 2008, jolloin Iso-Britanniassa otettiin käyttöön maahanmuuttajien pisteytysjärjestelmä. Hallituksen arvion mukaan sinä aikana otettiin vastaan 2,3 miljoonaa maahanmuuttajaa. The Guardian -lehden tekemän diagrammin voi nähdä tästä.

Maahanmuuttoa on siis lisätty ideologisista, ei taloudellisista syistä. Jälkimmäinen keksittiin syyksi, jotta asia voitaisiin perustella äänestäjille.

Kuulostaako tutulta?

Mitä enemmän Suomen maahanmuuttopolitiikkaa seuraa, sitä selvemmäksi käy että olemme Iso-Britannian tiellä.

Neuvostoliiton utopia kaatui omaan mahdottomuuteensa. Vasemmisto kautta Euroopan on ottanut uudeksi kiintotähdekseen monikulttuurisuuden, ajatuksen eri kulttuurien toisiaan rikastavasta yhteiselosta valtion sisällä. Euroopassa vallalla oleva kulttuurirelativismi on antanut pikkusormen kulttuureille, joiden arvot eivät vastaa länsimaista oikeustajua sekä eurooppalaista kristillisestä etiikasta ja antiikin filosofiasta kumpuavia arvoja.

Vuonna 1948 kommunistit kaappasivat vallan Tšekissä. Silloin SKDL:n puoluelehdessä Vapaassa sanassa todettiin, että ”Tšekkoslovakian tie on myös meidän tiemme.” Keväällä 1990 seuraajaksi perustettiin Vasemmistoliitto. Ajatushautomo Demosin tulevaisuudenkuvassa ”Samoilla lauteilla 2030″ väitetään, että ”monikulttuurisuus on Suomen – ja muiden – väistämätön tie.”

Paperiin ajatuksiaan ovat antaneet poliitikot kuten Ilkka Miettilä (kesk.), Hanna-Kaisa Heikkinen (kesk.), Martta October (sd.), Antti Vuolanne (sd.), Kirsi Ojansuu (vihr.), Lena Paju (vas.) ja Arto Satonen (kok.).

Paperissa paino on sanalla väistämätön, sillä sen mukaan meillä ei ole vaihtoehtoa.

”Let´s face it. Suljettua Suomea ei enää ole. Vain yhteen suuntaan päästävien Gore-Tex -rajojen aika on ohi. Niin se vain on. Sen kanssa voi joko opetella elämään tai kiukutella ja ottaa turpiinsa.”

Perussuomalaiset eivät ole koskaan sanoneet, että rajat tulisi sulkea. Me kannatamme hallittua ja työperusteista maahanmuuttoa. Me myös kannatamme demokratiaa, jossa kansalla on valta päättää siitä, haluaako se että Suomesta tehdään väkipakolla monikulttuurinen maa. Ihmettelen Demosin demokratian vähättelyä, mutta toisaalta vihreiden Jehki Härkösenkin mielestä ”iso osa väestöstä on paskiaisia.”

Demos tuo esille vihreiden aiemmin hellimän ajatuksen maahanmuuttajien työpaikkakiintiöistä.

”Yrityksen olisi hyvä tietää, että sen työyhteisö on riittävän monimuotoinen. Sen tulisi tarkastaa puolivuosittain, että palkkalistalta löytyy eri sukupuolia, eri ikäryhmiä, kieliä, perhetaustoja, etnisiä taustoja, sukupuolista suuntautumista, vammaisuutta, vakaumusta ja uskontoja,” silloinen työministeri ja vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg heitti. Hän siis haluaisi suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden nimissä rikkoa henkilötietolakia.

Vihreiden tavoite on luoda keinotekoista monimuotoisuutta, mikä käy myös Demosille. Ajatuksenaan he hautovat, että yrittäjillä on tulevaisuudessa ”prosentuaaliset tavoitteet maahanmuuttajien työllistämisestä.”

”Muutoksen vauhdittamiseksi positiivista erityiskohtelua tulee käyttää välineenä kohtaamisammattien koulutukseen rekrytoinneissa (opettajien lisäksi sosiaalityö, poliisit),” paperissa sanotaan.

Toisin sanoen opettajan, sosiaalialan ja poliisin ammatteihin tulisi olla maahanmuuttajakiintiö, mikä ilmaistaan selvemmin toisessa kohtaa: ”Opettajankoulutukseen rekrytoinnissa on uskallettava suosia kulttuurisia vähemmistöjä.”

Se jää epäselväksi, että mitä kulttuurisilla vähemmistöillä tarkalleen ottaen tarkoitetaan. Avoimeksi myös jää, mikä on kiintiöpolitiikan tuoma hyöty. Ainoaksi selväksi funktioksi jää monikulttuurisuuden pakonomainen levittäminen.

Demosin mielestä ”monimuotoisiin” eli maahanmuuttajia paljon sisältäviin kouluihin tulisi panostaa palkkaamalla muita kouluja enemmän työntekijöitä. Se tarkoittaa veronmaksajien pussilla käyntiä ilman, että perustellaan tarvetta tai sitä, miksi kantasuomalaisten tulisi tyytyä vähempään. Kaikkihan tiedämme, että suomalainen koululaitos nipistää jokaisesta mahdollisesta asiasta.

Demosin mukaan kouluissa pitäisi myös olla ”mahdollisuus tehdä asioita yhdessä ilman, että erilaisuutta alleviivataan.” Hauska lohkaisu, kun koko raportti nimenomaan alleviivaa erilaisuutta ja vaatii siksi erilaisia kiintiöitä ja erityisjärjestelyjä.

Maahanmuuttajien yhtäläistä osallistumista yhteiskuntaan ei nähdä tarpeellisena, vaan ”eriytyminen voidaan nähdä myös mahdollisuutena.” Onko siis esimerkiksi päiväkodin palkattava niqabia tai burkaa käyttävä musliminainen ja nähtävä se mahdollisuutena? Missään ei lue, että kuinka pitkälle eriytyminen saa mennä, ennen kuin se muuttuu mahdollisuudesta esteeksi. Onko kaikki oikeutettavissa väittämällä, että tämä kuuluu kulttuuriini?

Kirjoituksessa myönnetään, että ”maahanmuuttajista ei ole tilkkeiksi niille alueille ja niihin ammatteihin, joille kantaväestöä ei riitä tai saada.”

Virallisen liturgian mukaan meidän tulee ottaa maahanmuuttajia nimenomaan tästä syystä, mutta se on valetta. Oikea syy on Iso-Britannian tapaan ideologinen.

”Suomestakin tulee monikulttuurinen yhteiskunta. Me emme saa tähän maahan tulevina vuosikymmeninä riittävästi yrittäjiä emmekä sosiaalialalle ja yrityksiin tarpeeksi työntekijöitä ilman maahanmuuttoa,” silloinen demaripääministeri Paavo Lipponen sanoi vuonna 2003, muutama vuosi Iso-Britannian toimien alkamisen jälkeen. Esikuvan tapaan asiaa perusteltiin äänestäjille taloudellisilla näkökohdilla.

Suomen poliittisen eliitin mielestä Iso-Britannian valheellisesti, kansalta kysymättä luotu monikulttuurisuus on myös Suomen tie. Monikulttuurisuudesta uhkaa tulla tuntemamme ja arvostamamme suomalaisen kulttuurin tuho. Tietyt tahot eivät arvosta länsimaista kulttuuriamme - heidän mielestään sen voi uhrata monikulttuurisuuden alttarille. Kuten professori Timo Vihavainen on kirjoittanut, kyseessä on ”hulluuden riemumarssi.

Perussuomalaisten Helsingin kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho on osuvasti todennut, että ”Eurooppa on meille ja maahanmuuttajille kiva paikka, jossa eletään sopuisasti, tunnetaan kollektiivista empatiaa ja kunnioitetaan erilaisuutta, vain niin kauan kuin täällä ovat määräävässä asemassa ne, jotka elävät sopuisasti, tuntevat kollektiivista empatiaa ja kunnioittavat erilaisuutta.”

Yksittäisiltä vanhojen puolueiden edustajilta on kuulunut soraääniä, mutta virallisesti eduskuntapuolueista vain perussuomalaiset kritisoivat nykyistä kehitystä ja vaativat selviä muutoksia. Nykyisen kaltainen monikulttuurisuus on Suomelle turmiollinen tie.

”Suomeen muuttaa konservatiivistenkin arvioiden mukaan seuraavan 20 vuoden aikana noin 200–300 000 uutta ihmistä,” Demos kirjoittaa. Kommunismin tapaan eliitti laittaa tavallisen kansan oman yhteiskunnallisen kokeensa maksumieheksi ja vaikenee täysin sen epäkohdista.

Jotta ei menisi liian synkäksi, lopuksi muokkaamani länsinaapurimme tilannetta kuvaava Fingerpori-strippi:

Helsingin Sanomien kolumnisti Anu Silfverberg on katkera nainen. Hän kirjoitti viime vuonna esikoisromaanin jossa on laiton maahanmuuttaja, mutta ketään ei kiinnosta. Kaikki vain puhuvat maahanmuuttokritiikistä, perussuomalaisista ja Jussi Halla-ahosta.

Nyt hän on kirjoittanut kolumnin rohkeudesta. Anun mielestä siihen tuntuu riittävän se, että mielistelee rasisteja. Anu vihjailee, että maahanmuuttokriitikot ovat kuin natsit, jotka suunnittelevat Suomeen puhdistuksia. Sitähän Anun ulkomaalainen ystävä pelkää, kun he ovat nähneet pelottavia paitoja Tallinnan satamamarketissa. Anun mielessä ei kuitenkaan käy oikaista ystävänsä vääristyneitä käsityksiä. Hän kun on samaa mieltä.

Anu vääristelee PS Nuorten kannanotosta Suomen muuttamisesta virallisesti yksikieliseksi maaksi. Hänen mukaansa haluamme Suomesta yksikielisen. Ne halvatun persuthan haluavat vain tuhota suomenruotsalaisen kulttuurin. Ahdasmieliseen päähän ei mahdu ajatus siitä, että ruotsin kielelle riittäisi virallisen vähemmistökielen asema ja sen suomat oikeudet. Anu ei myöskään unohda nälviä Mambaa, edustaahan sen laulaja pahuuden akselia. Muutoin yhtyettä ei olisi tarvinnut edes mainita.

Jotta koko kolumni ei olisi vain säälittävää katkeran vihervasemmistolaisen tilitystä, Anu kertoo Halla-ahon oikeudenkäynnin olleen ”aikamme typerin” ja ihmettelee kuinka lehdet lainasivat miehen ajatuksia väärin. Synnintunnustus tulee vähän myöhässä.

Anu kuitenkin huomaa antavansa Halla-ahosta liian sympaattisen kuvan, joten on syytä mainita että hän on varsin joutilas nettikirjoittelija eikä missään nimessä mikään marttyyri. Vaikka hänet tuomittiin väärin perustein ja leimattiin aiheetta, kuten Anu juuri totesi. Ei se kuitenkaan tee hänestä urheaa marttyyria, koska se sotkisi Anun pään ihan niinku loppuvuodeksi.

Anulle ei ole merkitystä sillä mitä kansan syvät rivit ajattelevat. He ajattelevat väärin. Heidän suunsa tulee tukkia tai mieluummin heidät pitää käännyttää valon puolelle, vihervasemmistolaisiksi mallikansalaisiksi, jotka tukevat Thorsia, haluavat ihmisten liikkuvan vapaina kuin taivaan linnut ja halveksivat kansaa kuuntelevia perussuomalaisia.

Anun ajatusten taustalla on hellyyttävä usko, että jos perussuomalaisia mustamaalaa tarpeeksi kauan, ihmiset kieltäisivät sen viipymättä.

Hei Anu, asetettaisiinko jokin määräaika, jonka aikana hoidetaan tämä kieltoasia. Ryvetään oikein kauhukuvissa. Kansan ääni! Rajaseudun rasisteja! Puhdistuksia! Suomenruotsalaisuuden tuho!

Juttusarja: Suvaitsevaisto tunnustaa -palstalla he kertovat, millaisia ongelmia perussuomalaisista seuraa. Jos se sillä selviäisi.

Vaihtoehtona on suvaitsevaistoa mielistelevät kolumnit ja perussuomalaisten suosion kasvu.

Poliitikkoja kuuntelemalla voisi luulla, että Suomi on tänään täydellinen, mutta elämme pysähtyneisyyden yhteiskunnassa. Eliitti sanelee ja kansa vikisee. Maassa rauha ja ihmisillä kaikki hyvin.

Lista on loputon. Puolueet ovat erinomaisia. Vaalirahoituskohu on menneen talven lumia. Vanhanen on mies paikallaan. NATO:lle on ikuinen optio.

Vanhukset voivat hienosti, nuoret vielä paremmin, ja työssäkäyvät eivät ole koskaan paremmin voineetkaan. Perheet elävät leveästi. Kaikki tukevat nykyistä kielipolitiikkaa. Maahanmuuttokritiikkiä ei ole.

Jokainen on vähemmistöjä suosivan ja enemmistöä sorsivan politiikan kannalla. Sanalla sanoen Suomi on vihervasemmistolaisen ihanteen mukainen suvaitsevainen ihmemaa.

Kaikki tämä on silmänlumetta, amerikkalaisen ystäväni sanoin bullshittiä.

Vanhanen on konsensushakuinen valehtelija. NATO-jäsenyyttä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, mutta kansalle ollaan hyssyn hyssyn.

Tavalliset suomalaiset on unohdettu. Suomi on vauraampi kuin koskaan, mutta tuloerot ovat myös suuremmat kuin koskaan. Vaalirahakohun jälkimainingit lyövät rantaan.

Vanhusten huono kohtelu vanhainkodeissa on noussut otsikohin. Perheiden arkea ei tueta riittävästi. Ahkeria suomalaisia laitetaan kilometritehtaalle syystä ja syyttä laman varjolla. Useissa kodeissa on tänään vanhemmilla lohduton olo. Kuka heitä lohduttaisi?

Nuoret kärsivät lukuisista mielenterveysongelmista ja päihteiden liikakäyttö kasaantuu. Pakkoruotsi ei saa kannatusta, se on vain verovarojen karua tuhlausta. Lepsu maahanmuuttopolitiikka vie Suomen hyvää vauhtia samaan huonoon tilanteeseen kuin Ruotsin tai Ranskan, ellei jopa samaan kuin pilakuvien Tanskan.

Eikä kukaan uskalla tarttua härkää sarvista. Lapsena minulle opetettiin, että rehellisyys maan perii.

Emme ole päässeet suomettuneisuudesta. Blogissani olen käsitellyt näitä asioita kovalla kädellä, ja mikä on reaktio? Eräs kristillisdemokraattien jäsen (kirjoituksen aikainen puolueeni) pyysi minua lopettamaan niistä kirjoittamisen. Reaktioni voinette arvata. Samaan aikaan eräs toinen toisinajattelija tuomitaan perusteettomasti oikeudessa. Suomi on todella pudonnut puusta.

Ja tämän kaiken keskellä mitä tekee tavallinen suomalainen?

Jättää äänestämättä ja antaa hiirten hyppiä pöydällä.

Kissaa kun ei kiinnosta.

”Suo, kuokka ja Jussi,

Martti Luther ja muovipussi,

Saksa ja Ruotsi ja Venäjä huokas,

kuin yhdestä suusta,

kun Suomi putos puusta.”

(Ismo Alanko, 1990)

Kirjoitin aiemmin otsikolla ”Suomi-neito taipuu sharia-lain edessä,” mutta tilanteen kehittyessä yhä huonompaan suuntaan on tarvetta uudelle katsaukselle.

20. heinäkuuta Helsingin Sanomat otsikoi, että ”öljyraha houkuttelee huomioimaan uskonnon.” Helsingin Sanomat ei suvaitsevana lehtenä tietenkään maininnut otsikossa, että kyse ei ole parjatusta kristinuskosta tai muista uskonnoista, vaan nimenomaan islamista. Huomioimiseen ei tarvita kyllä edes voitelurahaa.

Hiljaa hyvää tulee

Sharia-lain ujuttamista länsimaihin Helsingin Sanomat ei kritisoi, vaan jatkaa samanlaista uutisointia sunnuntainumerossaan 2. elokuuta otsikolla ”Islamilaista oikeutta Helsingissä.” Olenko ainoa jolle tuollainen lause aiheuttaa kylmiä väristyksiä? On meitä ainakin kaksi, sillä Santeri Kyröhonka kirjoitti asiasta taannoin ansiokkaasti.

Lehti kuvaa ”sovittelulautakunnan” eli käytännössä shariatuomioistuimen toimintaa Suomessa. Jutussa seurataan suomalaisen, muslimiksi kääntyneen Aishan avioeroa afrikkalaisesta miehestään. Aishan avioliittoa ei ole koskaan rekisteröity muutoin kuin ”islamilaisittain”.

”Mies ei eroa halunnut, eikä musliminainen voi siinä tilanteessa vain kirjoittaa paria paperia ja kävellä pois liitosta. Eroon tarvittiin moskeijan apua.”  

Islamilaisen lain mukaan nainen tarvitsee eroon miehen luvan. ”Muslimimies saa eron, jos hän kertoo siitä naiselle kahden todistajan läsnä ollessa,” Helsingin Sanomat kertoo. Varsinainen syy sovitteluun on kuitenkin Aishan mukaan se, että ”jonkun muun kanssa oleminen liiton aikana on aviorikos. Siitä on kuolemantuomio islamissa.”

 Salatut taustat

Jutun kirjoittaja Maria Mustranta toimi vihreiden Heidi Hautalan tukiryhmässä eurovaaleissa ja on kirjoittanut ennen Voima- ja Vihreä Lanka-lehteen. Hän kuuluu siis vihervasemmistoon, joten hänen suopea käsityksensä shariasta ja sen tuomisesta yhteiskuntaamme ei ole mikään yllätys. Taustansa puolesta hän myös sopii mainiosti Helsingin Sanomien linjaan.

Helsingin Sanomat yrittää tehdä Helsingin Islam-keskuksen sharia-tuomioistuimesta jonkinlaista parisuhdeterapiaa, mitä se ei missään nimessä ole. Islamissa uskonto ja maallinen valta eivät ole toisistaan erillisiä samalla tavalla kuin lännessä. Moskeija on kiistojen ratkaisija.

”Kerromme, mitä Koraani ja profeetta sanovat, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on kiellettyä ja mikä on ok. Ihmiset tietävät, että jos tekee pahaa, siitä tulee tuomio tuomiopäivänä,” sovittelija Mohammed Hussein kuvaa.

”Sovittelijat ratkovat enimmäkseen asioita, joihin Suomen laki ei ota kantaa. Jos ottaa - - sovittelijat kehottavat noudattamaan lakia.”

Väite kuulostaa mukavalta. Sen todenperäisyys joutuu eri valoon kun saa tietää, että Helsingin Islam-keskuksen imaami Khodr Chehabin mielestä avioliiton voi aloittaa vaikka 11-vuotiaana, jos maallinen laki sen sallii. Imaami Chehab myös väitti vihkineensä 14-vuotiaan tytön avioliittoon erikoisluvalla.

Vihervasemmisto oli heti puolustamassa loukattua vähemmistöä. Onhan Chehab ”maltillisena muslimina” kelvannut vieraaksi jopa Presidentinlinnaan. ”Jos saa poikkeusluvan mennä naimisiin 11-vuotiaan kanssa, varmaankin myös seksi on silloin sallittua myös Suomen lain mukaan. Sen poikkeusluvan saaminen voi olla kiven takana,” vihreiden entinen puheenjohtaja Osmo Soininvaara kommentoi.

Ainoa ongelma on siis ikävä laki, joka estää naimisiinmenon. Ei ihan. YK:n peruskirjaan kuuluvan lasten oikeuksien julistus yksiselitteisesti kieltää seksin lapsen kanssa.

Vihervasemmisto ei voi puuttua asiaan koska se on dogmaattisesti vihkiytynyt täydellisen syrjimättömyyden periaatteeseen. Syrjimättömyyttä on myös kulttuurirelativismi eli kaikkien kulttuurien pitäminen lähtökohtaisesti samanarvoisina.

Samaa arvoantoa ei kuitenkaan anneta esimerkiksi Suomen luterilaiselle kirkolle, jolta vaaditaan jos jonkinlaisia myönnytyksiä. Periaatteeseen tuntuukin kuuluvan kristillisen moraalin avoin halveksunta. Valtio ei tunnusta mitään uskontoa, mutta sen pitää silti johtaa moraaliset periaatteensa jostakin.

Todellisuus

Chebabin mukaan meillä on satoja epävirallisia, pelkästään islamin lakien mukaan solmittuja avioliittoja. Sellaisia kuin Aishalla, jotka joutuvat turvautumaan vain moskeijan apuun ongelmatilanteissa.

”Loppujen lopuksi järjestelmä ei ole edes kovin kaukana perinteisistä suomalaisista tavoista. Onhan meilläkin parisuhdeterapioita ja perheneuvoloita,”  Helsingin Sanomat väittää. Tavoitteena on näköjään hakata suomalaisten päähän ajatus jonka mukaan mitään eroja ei edes loppujen lopuksi ole.

Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Musliminaiselle kyseessä on ainoa tapa hakea avioeroa. ”Sovittelulautakunta” edustaa rinnakkaista oikeusjärjestelmää, joka ei noudata länsimaisia oikeusperiaatteita. Tasa-arvoa siinä ei kunnioiteta.

Kuten Kyröhonka kirjoitti, ”käytännössä sharia-lain käyttöönotto tarkoittaisi irtisanoitumista YK:n ja EU:n ihmisoikeussopimuksista. Näissä sopimuksissahan yksi keskeinen oikeus on oikeus tasavertaiseen kohteluun lain edessä.”

Sharia-lain puitteissa Sudanissa vastikään tuomittiin naistoimittaja kymmeniin raipaniskuihin pitkien housujen käytöstä. Iranissa islamilainen papisto määrittelee naisille sopivan käyttäytymisen vaatetusta myöten. Gazan Hamas-puolue on peräänkuuluttanut siveyttä ja uskonnollista pukeutumistapaa niin miehiltä kuin naisilta. Hamas on saanut tukea vasemmistolta ympäri maailman.

”Sehän olisi mahtavaa,” Suomen islamilaisen puolueen puheenjohtaja Abdullah Tammi vastasi, kun häneltä kysyttiin sharia-lain asettamisesta Suomeen. Sitä ei varmasti useat tiedä, mutta sharia-oikeustuimet ovat jo käytössä Britanniassa.

Puhdasoppisen islamilaisen käsityksen mukaan sharia on ainoa legitiimi oikeuskäytäntö koko maailmassa ja se koskee yhtä lailla muslimeja ja ei-muslimeja.

Siihen suuntaanko me haluamme mennä, kun tiedämme mihin se on johtanut muualla maailmassa?

Tilanne on siitä erikoinen, että sharia-lain läpiajamiseen ei ole juuri tarvittu muslimien painostusta. Sinisilmäisen suvaitsevat länsimaalaiset ihmiset ja instituutiot kuten Helsingin Sanomat tekevät sen heidän puolestaan.

Vihreiden varapuheenjohtaja Jyrki Kasvi vaatii kansanedustajille lisää palkkaa. Hänen mukaansa se vähentäisi korruption vaaraa. Outo ehdotus vasemmistopopulistilta.

Vaatimuksessaan Kasvi kuulostaa suorastaan oikeistolaiselta: ”Kyllä minä ainakin haluaisin lisää palkkaa.”

Niin, ahneus on ihmiselle tyypillinen olotila. Sitä olisi kuitenkin hyvä suitsia ja pohtia, tarvitsevatko Kasvi tai muut kansanedustajat enemmän kahisevaa.

Kasvin logiikka on erikoinen. Ensinnäkin hänen mielestään kansanedustajan työ on huonosti palkattua, vaikka viime vuosina kansanedustajien palkat ovat nousseet selvästi enemmän kuin yleinen palkkataso. Mene Kasvi puhumaan asiastasi matalapalkka-alojen ahkerille työmiehille ja naisille. Heille eduskunnalta ei heru ymmärrystä.

Kuinka kaukana ihmisen täytyy olla todellisuudesta, kun yli 5860 euroa ja veroton kulukorvaus (espoolaiselle Kasville 986,81 euroa) kuukaudessa ei riitä?

Toiseksi Kasvi kiristää kansalaisia. Jos kansanedustajat eivät lisää palkkaa, he hakevat lisärahaa jostain muualta. Siinä on sitä vaalirahakohussa nähtyä korkeaa moraalia. Eiköhän olisi aika antaa pienemmille puolueille mahdollisuus? Kasvin logiikalla Bill Gatesin pitäisi työssään olla maailman eettisin mies, mutta asia tuskin on niin mustavalkoinen.

Kolmanneksi hän väittää, että nykyinen palkkataso karistaa pois koulutetut ihmiset. Pötypuhetta. Kansanedustajien tietoja katsomalla näkee, että suurin osa on korkeasti koulutettuja. Kasvi on itse tekniikan tohtori ja toisen kauden kansanedustaja. Hän siis haki paikkaa uudelleen, vaikka palkka muka on mitä on.

Milloin tavallinen kansalainen voi odottaa palkankorotusta?

Silloin kun on hoitanut hommansa erityisen hyvin tai kun yhtiö menestyy ja jakaa voittoaan. Kansanedustajien ja poliittisen järjestelmän kohdalla ei voi puhua kummastakaan. Edustajat rypevät uskottavuuden puutteessa ja valtion talous laskee kuin lehmän häntä. Poliittinen vastuu on viimeistään Matti Vanhasen ja Jarmo Korhosen munailun myötä osoittautunut pelkäksi vitsiksi.

Tällaisessa tilanteessa tulee Kasvin päähän vaatia lisää liksaa, koska Etelä-Koreassa kaikilla edustajilla on oma musta virka-auto. Pistetäänpä sellainen myös kateelliselle ekovihreälle, joka vastustaa yksityisautoilua.

Kasvin puheista oppii ainakin sen, että vihreät ovat lopullisesti kotiutuneet vallankahvaan. Minun puolestani ihmiset joille ei nykyinen palkka riitä, saavatkin jäädä pois eduskunnasta. Heihin kuuluu myös Jyrki Kasvi.

Suomessa on nykyään kaksi vähemmistöä, jotka nauttivat erityisesti median jakamatonta huomiota ja suvaitsevaisuuden nimissä tehtyä positiivista rummutusta - muslimit ja seksuaalivähemmistöt.

Nämä ovat myös ne ryhmät, joista ei saa puhua kriittisesti eikä varsinkaan kritisoida suvaitsevaisuuden nimissä tehtyjä päätöksiä.

Kulmakarvani nousivat pystyyn kun luin viime vuonna, että Helsingin Jakomäessä ja Turun Lausteessa saavat uida lauantaisin vain musliminaiset. Miesten lisäksi suomalaiset naiset eivät ole tervetulleita uimaan näinä päivinä, josta Jakomäki kylläkin lipsui. Vantaan Korsossa torstaina musliminaisille on oma uintiaikansa. Lausteessa sunnuntait ovat varattuja maahanmuuttajamiehille. Myöhemmin joukkoon on liittynyt myös Tampere.

Käytäntö on saanut voimakasta kritiikkiä hallin muilta käyttäjiltä, eikä ihme. Millä voidaan perustella tarve yhden uskontokunnan erillisille uimavuoroille yhteisin verovaroin maksetussa rakennuksessa? Varsinkin kun tosiasiassa ei voida valvoa, että ovatko kaikki varmasti muslimeja. Millaisen haloon media nostaisi, jos esimerkiksi pohjanmaalla haluttaisiin yksityinen uimavuoro kristityille?

Keskustan vaalirahoituskohun varjoon jäi tuore apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedtin kommentti tästä käytännöstä. Hänen mukaansa omien uimahallivuorojen varaaminen musliminaisille ei ole syrjintää.

En voi ymmärtää, miten Lindstedtin ajattelussa musliminaiset muista erottamalla edistetään heidän Suomeen kotoutumistaan. Miten samalla logiikalla sitten voidaan sanoa, että maahanmuuttajien sijoittaminen omille asuinalueilleen on vahingollista? Minusta kumpikaan ei edistä kotiutumista.

”Tietääkseni esimerkiksi aikoinaan Yhdysvaltojen etelävaltioiden tai apartheiden aikaisen Etelä-Afrikan mustille varattuja erillisiä bussipenkkejä tai kouluja ei perusteltu kotoutumisen edistämisellä”, nimimerkki Inhorealisti kiteyttää osuvasti Helsingin Sanomien keskustelussa.

”Tosiasiallista yhdenvertaisuutta voidaan edistää positiivisin erityistoimin, kun erityiskohtelulla on hyväksyttävä tarkoitusperä ja se on oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään”, Lindstedt sanoo.

Eipä voisi viranomainen enää pahemmin kapulakieltä käyttää. Yritetään kuitenkin avata Lindstedtin argumenttia. Hänen mukaansa yhdenvertaisuutta voidaan parhaiten edistää ns. positiivisella syrjinnällä. Hän ei ilmeisesti sitä sanaa halua käyttää, vaan tyytyy pitkään kiertoilmaisuun. Hän myös jättää sanomatta, mikä on tämä tavoiteltu päämäärä.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa positiivista syrjintää ei saa antaa sellaisen ryhmän eduksi, jonka olot ovat yhtä hyvät tai paremmat kuin muiden olot. Kehtaako joku väittää että muslimien olot olisivat Suomessa huonot?

Ei liene yllätys, että vihreät tukevat täysin tätä syrjivää uimavuoroa. Heidi Hautala haluaisi myös työpaikoille maahanmuuttajakiintiöt.

Vihreät leimaavat kriitikot ”nettiänkyröiksi”, mutta siinähän ei ole mitään uutta. Kaikenlaisia suvaitsevaisuuden nimissä tehtyjä, mutta tosiallisesti liberaalista ideologiasta lähteviä toimia kritisoivia he ovat tottuneet kutsumaan suvaitsevattomiksi, ahdasmielisiksi, vanhoillisiksi jne.

Ilmoitan julkisesti olevani tällainen nettiänkyrä ja ties mitä muuta. Uskon että kansa ei tuomitse mielipidettäni niin herkästi kuin suvaitsevaiset vihreät.

Suomi ei selvästikään tarvitse Abdullah Tammen perustamaa islamilaista puoluetta, joka ajaa tiukkaa sharia-lakia. Me mukaudumme sen määräyksiin ilmankin - se tuodaan ”musliminaisille suunnattuina uimahallivuoroina” kulttuurienvälisen dialogin ja suvaitsevaisuuden kaapuun verhottuna. Se pelottaa myös osaa muslimeista.

”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” 

Kokoomuksen eurovaaliehdokas Sirpa Pietikäinen vaatii blogissaan Euroopan laajuista sitoutumista yhteisiin arvoihin. Pietikäinen nostaa tärkeimmäksi suvaitsevaisuuden, määrittelemättä käsitettä sen tarkemmin. Pietikäinen kirjoittaa yleisluontoista paatosta syrjinnän vastustamisesta ja, kuten yhdessä blogin kommenteista osuvasti sivalletaan, ihan vain pahuuden vastustamisesta.

Suvaitsevaisuudesta on tullut uusi rasittava poliittinen mantra, jolla voidaan perustella päätöstä kuin päätöstä. Pietikäisen blogissa nimimerkki Silurus kirjoittaa, että myös kristillisdemokraatit yhtyvät suvaitsevaisuuden kuoroon. Aktiivisena kristillisdemokraattina ilmoitan julkisesti, että en kannata liberaalia suvaitsevaisuutta. Asian pohdinta on paikallaan.

”Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan,” kuuluu UNESCO:n määrittely.

Suomen liberaalit ovat anastaneet käsitteen itselleen. Nykyisessä käytössään suvaitsevaisuus tarkoittaaa tosiasiassa sitä, että suvaitseva hyväksyy vain ne, jotka jakavat hänen liberaalit, usein arvo- ja moraalirelativistiset kantansa. Juuri tämän vuoksi inhoan käsitettä suvaitsevaisuus. Hups, tuo ei kyllä ollut poliittisesti korrektia!

Hankalinta on se, että liberaalien suvaitsevaisuudella ei ole selkeitä rajoja, sillä ne voidaan aina sopia uudelleen. Nyt homoparien sisäinen adoptio, huomenna Ruotsin vihreiden malliin lukumääräneutraalit avioliitot, joka tarkoittaisi käytännössä moniavioisuuden hyväksymistä.

Minä olen sillä kentällä ulkopuolinen kuten moni muukin suomalainen. Kristilliseen arvomaailmaan pohjautuva maailmankatsomukseni ei taivu tuohon suvaitsevaisuuden käsitykseen. Jakamani arvomaailman pohjalta Suomen lainsäädäntöä on aikanaan kehitetty lähimmäisyydenrakkauden ja kaikkien ihmisten arvon tuntien menestyksellisesti, mutta kuten kaikilla vankkumattomilla arvoilla, myös kristillisellä arvomaailmalla on rajansa.

Jos Suomen islamilaisen yhdyskunann imaami Chebab Khodr pitää 13-vuotiasta tyttöä sopivana avioliittoon, en minä moista suvaitse, vaikka se olisikin hänen kulttuurinen tapansa. Koska Suomen media kumartaa liberaalin suvaitsevaisuuskäsityksen alla, ei Khodrin lausunnoista noussut suurta kohua. Sen sijaan samaan aikaan perussuomalaisen kansanedustaja Pentti Oinosen huonosti muotoillut mielipiteet nousivat kansakunnan tapetille suurella volyymilla. Pelkäävätkö toimittajat leimautuvansa suvaitsemattomiksi, jos uskaltavat kritisoida moniarvoisuuden pimeitä puolia?

Suomen poliittisella kentällä karmeinta on ilmiselvästi tulla leimatuksi suvaitsemattomaksi. Siihen riittää vain se, että vahvasti jonkin arvon takana, pitäen sitä parhaana ratkaisuna yhteiskunnalle. Homoparien adoptiolakikeskustelussa tuli selväksi, että perinteistä perhekäsitystä puolustava on suvaitsematon ja herra paratkoon, vanhoillinen. Kyllähän 2000-luvun Suomessa kaikkien tulisi olla liberaaleja! Kun Urho Kekkosen aikaan ei saanut olla neuvostovastainen, Tarja Halosen aikana ei saa olla liberalistien käsityksen mukainen suvaitsematon. Se on sitä Halosen arvojohtajuutta.

Se voi tulla poliittiselle eliitille yllätyksenä, mutta suomalaiset eivät ole yhtä liberaaleja kuin poliitikot ja media. Se ei kuitenkaan poliitikkojen tahtia haittaa, sillä miksi kuunnella tietämätöntä kansaa? Siinä mielessä nykyeliitti muistuttaa historian kaikki poliittisia valtaryhmiä. Helpompaa on paistatella mediassa suvaitsevana ja puistella päätään, kun se kansa on niin kauhiaa ja kuinka me edustajat oikein kestämme, kun kaikenlaista suvaitsematonta lausuvat. Sitten ihmetellään, kun kansan kielellä puhuvat ja heidän todellisia huoliaan kuuntelevat ehdokkaat keräävät ääniä. ”Populistit”, liberaalit parahtavat. Keskustelun voi kätevästi päättää siihen. Eihän ne poikkipuoliset kuitenkaan vaivaudu vaaliuurnille.

Suomen helpointa, kustannustehokkainta ja näkymättömintä populismia on olla median suvaitsevainen lemmikki. Sirpa Pietikäinen kuuluu siihen rahakkaaseen kerhoon. Suvaitsevaisuus ei siis nykymerkityksessä ole ideologisesti neutraalia, vaan se liittyy tiukasti liberalismiin. Siksi se ei voi yhdistää kaikkia eurooppalaisia tai suomalaisia, kuten Pietikäinen toivoo, sillä Suomi on Euroopan liberaaleimpia maita.

Kristillisdemokraattien vaatimuksella tunnustaa Euroopan kristilliset juuret on vahvemmat mahdollisuudet onnistua, sillä maanosan kulttuuri on vuosisatojen ajan muotoutunut kristinuskon rinnalla ja sen vaikutuksesta, maasta riippumatta. Liberalismi ja sen Erkki Tuomiojan Suomen poliittisella kartalla henkilöimä ateistinen yhteiskuntasuunnittelu on siihen nähden räkänokka piltti vastasaadussa kolmipyörässään.

Suvaitsevaisuuden sijaan pitäisi puhua lähimmäisenrakkaudesta, sillä se on uskottavampaa ja totuudenmukaisempaa. Liberaalien tulisi sietää myös meitä, jotka pidämme kiinni arvoistamme emmekä mukaudu heidän muottiinsa suvaitsevaisuudesta. Maltillisilla arvokonservatiiveilla on oikeus esittää mielipiteensä ilman, että heidät työnnetään marginaaliin ”suvaitsemattomina”. Vai onko Suomesta tulossa pehmototalitaristinen maa, jossa ihmiset suvaitsevat tai sitten itkevät ja suvaitsevat? Vielä selviää puhemiehen nuhteilla ja valtamedian sanktiolla.

Maailman vaikutusvaltaisin ihminen, Yhdysvaltain presidentti ja Suomen median lellikki Barack Obama saa olla rauhassa, vaikka laittaa kädet ristiin joka aamu ja kiittää Luojaansa joka ilta, kun päivä on mennyt pulkkaan. Se ei estä häntä ojentamasta muille uskonnoille ja yhteisöille sovinnon kättä. Hän pitää kiinni omista tärkeistä arvoistaan ja sietää silti myös muita. Sellainen todellinen suvaitsevaisuus on ah niin edistyksellisen Suomen ulottumattomissa.